Nimittäin yläaste. Argh. Tuntuu silti hyvällä tavalla jännältä, en vain oikein tiedä, mitä odottaa. Harjaan hiukset ja pidän ne auki ja laitan lempivaatteeni, se saa tuntumaan, että näytän hyvältä. 

  Oikeastaan on aika kiva juttu, että koulu alkaa -pääsen esittelemään itse virkkaamani penaalin! En varmaan ajattele koulua niin kivana tuossa muutaman viikon päästä tehdessäni matikanläksyjä, mutta ei se nyt niin hirveääkään voi olla :) 

Suosittelen muuten tuota linkittämääni Kauhublogia, siellä on kaikkea Creepypastasta esittelyihin oikean elämän sarjamurhaajista ja mahdollisesti kummittelevista taloista. Itse en juurikaan yliluonnolliseen usko (jos osittaista, epävarmaa kristinuskoa ei lasketa?), mutta noita on ihan hauska lukea :D

Ekaan koulupäivään yläasteella on enää kolme päivää, tai riippuu laskutavasta. Alkaa jännittää, oikeasti. Tai siis, kun ajattelee, miten siinä koulussa on ihan oikeasti teinejä, ei vain lapsia, jotka kuvittelevat olevansa teini-iässä. Ja minusta tuntuu, etten ole vielä omaksunut teinin roolia, vaikka luokkalaiseni omaksuivat sen jo yhdeksänvuotiaina. He edellä vai minä jäljessä? Joka tapauksessa, ulkonäkö- ja muut hyväksyntäpaineet alkavat iskeä mieleen. Naamani on täynnä finnejä, mikä ei olisi kovin huono asia, jos muillakin olisi, mutta joku on mennyt keksimään voiteita yms, millä saa ne pois. Äiti on sitä mieltä, että finnit lähtevät vedellä enkä saa hankkia näitä voiteita. Yllätys, vesi ei oikein tehoa. Ehkä peseydyn väärin.

  Sitten, taas kerran aihe, jota muutenkin mediassa puidaan: lihavuus. Olen muutenkin aika pitkä joihinkin verrattuna, ja kun ottaa sen, miten paljon painan ja miten se näkyy, olen lihavan lisäksi suurikokoinen. Se ei kai sitten ole söpöä, niinkuin silloin, kun on pieni ja pyöreä.

  Sitten hiukseni, ne menevät luultavasti alle tunnissa hieman takkuun, jos niitä ei harjaa koko ajan. En yleensä muista harjata hiuksiani, mikä tarkoittaa sitä, että hiukseni ovat usein pelkkä takkuinen pallo. Hrmrrm. Ja ja ja. Ehkä pitäisi lopettaa ulkonäön ajatteleminen näin, ja lukea taas vaihteeksi se ala-asteella ystävänpäivänä tehty lappu.

 

Ystävänpäivänä on ollut koulussa tapana, että kiinnitetään sydämenmuotoiset laput selkään, otetaan tussit mukaan ja mennään liikuntasaliin. Siellä soitetaan taustalla musiikkia kun kaikki käyskentelevät kirjoittelemassa toistensa lappuihin hyviä asioita ihmisestä. Tuntuu tosi kivalta nähdä ne kaikki opettajien kaunokirjoitukset ja kavereiden tuherrukset ja vieraampien oppilaiden tunnistamattomat käsialat omassa lapussaan. Harmi, ettei tuolla yläasteella taida olla tällaista kulttuuria. Niin voisin ainakin kuvitella.

  Yleisin sana, mitä omasta lapustani löydän, on 'kiva'. Seuraavaksi ylistetään kädentaitoja ja piirustuksia, sitten hauskuutta. En kyllä oikeasti ajattele, että ihmiset pitäisivät vitsejäni hauskoina. Tapaan selittää jotain oikeasti pelkästään tyhmää tai venyttää vitsiä liian kauan. Pääasiassa sepustan huonoa sarkasmia. Jännää. Opettajien käsialoilla on kirjoitettu, että ajattelen aina toisia. Hm? Jaa, ajattelen usein olevani turhankin itsekäs tai jotain. Ehkä tapani hieroa opettajia vaikuttaa asiaan, mutta käsille nyt on pakko saada jotain tekemistä, eikä kaikkialle voi ottaa tuhrupaperia tai käsitöitä mukaan, opettajan taas voi. Ja aikuisilla on AINA hartiat jumissa. Yläaste jännittää tästäkin syystä, ei ole varsinaista luokanopettajaa (siis onhan siellä opo, luokanvalvoja, mutta meillä ei ole hänen kanssaan ainuttakaan yhteistä tuntia jos opotunteja ei lasketa, ja ala-asteella luokanopettaja opetti luokalleen lähes kaikkia aineita), ja kun kaikki opet ovat vieraita vielä, en ehkä oikein voi noin vain mennä hieromaan heitä. Ehkä jos on mukava opettaja ja jos on hyvä hetki niin saan tilaisuuden. Ehkä.

  Olen ollut muuten jonkin aikaa käymättä Vuodatuksessa. Silti täällä on kauheasti kävijämääriä O_o Ymmärrän hiljalleen, että voi olla typerältä vaikuttavaa kerjätä kommentteja, kun kyseessä ei ole tarina tms, mutta jos joku olisi kiltti ja osaisi kertoa, millaista yläasteella on ollut/on, niin olisi tosi mukava saada kuulla asiasta kommenttikentässä :) Ei pakko, mutta voisi auttaa :) Kiinnostaisi tietää etenkin, tutustutaanko opettajiin ja voiko heistä tulla jonkinlaisia ystäviä!

Eilen illalla (lue: keskiyöllä) pohdin, mitä haluan elämältäni. Mitkä ovat unelmani, millaiseksi haluan tulla?

  Ennen mieleeni on aina tullut kuva hoikasta, hyvin kauniista naisesta kirjoittamassa uutta kirjaansa tietokoneella. Hän ei näytä minulta lainkaan, vaan on ulkomuodoltaan lähes täydellinen.

  Nyt aloin ajatella realistisesti. Mihin pystyn, kuka olen (no, tämä on kyllä oikeastaan yhä hakusessa) ja mitä oikeasti haluan?  Onnistuin kehittämään uuden tulevaisuudennäkymän. Lihava, hymyilevä nainen käsikynkässä rakastamansa miehen kanssa. Heidän edessään on rivissä kolme iloista lasta, koira ja kaksi kissaa. Onnellisen perheen äidin, minun, urasta en ole varma, mutta hän nauttii siitä ja elämästään ja rakastaa perhettään. Hän kirjoittaa tarinoita ja lukee lapsilleen iltasaduksi Harry Pottereita, Hobittia ja Tarua Sormusten Herrasta.

Oltiin M:n ja isän kanssa menossa Nokkakiveen, olin viime viikosta alkaen ollut siitä aika innoissani, ja aamukahdeksalta heräsin positiivisena uuteen päivään.

  Kas, pihaan saapuessamme huomasimme, ettei huvipuisto ole maanantaisin auki. Koko loppukesä torstaista lähtien on aikaa, jolloin vanhempani ovat töissä, eivätkä siksi voi viedä minua minnekkään aamulla tai keskellä päivää. M on huomisesta torstaihin sukuloimassa ja shoppailemassa Helsingissä. Jee.

  Menimmekin sitten lähellä olevaan pelihalliin, nauroimme M:n kanssa ihan hulluina kun menimme häpeämättä autioon pallomereen kahlaamaan, kokeilimme vanhoja autopelejä ja näimme seksuaalisuusaktiivisuusmittareita. Pelasimme myös hetken pöytäjalkapalloa, se on helpompaa ja hauskempaa kuin voisi kuvitella. Tai no, helppoa ja helppoa, teimme kummatkin pari omaa maalia.

  Kävimme myös läheisessä eläinpuistossa, tapasime muun muassa murisevan emun ja kaksi villisikaa, jotka röhkivät ja makasivat täsmälleen samalla tavalla kuin koirani. Pidin niistä. Menimme erääseen kauppaan, ja kikatimme hulluina kaupan kassalla olevalle tekstille ('avaathan kassisi') ja nuori myyjä katsoi meitä hieman oudoksuen. Pandan tehtaanmyymälässäkin käväistiin, ostin kolme suklaalevyä kun siellä oli niin hyvä tarjous. Hävettää jonkin verran, kun söin ne jo.

  Ihan mukava päivä sitten olikin, palasimme isän kanssa kolmen aikoihin kotiin. Katsoin viimeinkin Hachikon (sain elokuvan synttärilahjaksi M:ltä ja R:ltä), kyyneleet valuivat pitkin poskia. Samaan aikaan tunne, että mitä jos joku näkisi, en kehtaa katsoa uudelleen ettei kukaan tule ihmettelemään mitä oikein itken, mutta oli niin hyvä leffa että pakko katsoa vielä uusiksi joskus. 

  Alkupäivästä tosiaan pidin itseäni oikein hyvänä tyyppinä, mutta ABC:llä mietitytti koko ajan että mitähän muut ajattelevat kun kehtaan syödä tämänkin hampurilaisen ja nämä ranskikset. Hermostutti. Näin jälkeenpäin ajatellen olin ihan tyhmä kun niin mietin, mutta sellaista se on. Melkein aina julkisella paikalla on tämmöinen tunne. Onneksi hävisi kun mentiin autoon, vaikka sitten kun tajusin syöneeni jo suklaat palasi. Nyt olen ihan hyvällä mielellä taas :)

 

Olin muuten googlannut hakusanoilla 'lihavan ongelmat arjessa' ja 'ylipaino ongelmat arjessa'. En ihan tiedä mitä etsin, kai vertaistukea/ihan vain lukemista/materiaalia tarinaan. Mutta, eipäs tullutkaan hakutuloksiksi ihan sitä mitä ajattelin: suurimmassa osassa otsikoita tai niitä tekstinpätkiä, joka ovat otsikon alla, toitotettiin sanoja 'lihavuus on ongelma' tai 'ylipaino on ongelma'. Tympeän ärsyttävää.

 

Niin, ja en ollut aiemmin päivällä käynyt blogissa, joten saatoin olla varma, etteivät sivunäytöt tulleet itseltäni; kojelaudalla näkyi, että tänään blogissani on käyty 13-14 kertaa! Missäs ne kaikki asdfit ja muut kommentit viipyilevät? :D Hei ihan oikeasti, olen koittanut anonyyminkin kommentoimisen tehdä mahdollisimman helpoksi, kommentoi nyt edes jotain!

Taisin kokea hetkellisen valaistumisen.

 

Olen pitänyt lemmikkikaniani tyhmänä; se on niin hupsun näköinenkin, kun juoksentelee ympäriinsä pörpöttäen ja luppakorvat heiluen. Mutta oikeastaan se on käsittämättömän älykäs eläin. Pitäisi ottaa mallia.

 

Se, jolle vaatteet ovat tärkeitä, näkee kaupungin kaduilla kävellessään vaatekauppoja. Se, joka rakastaa lukemista, kiinnittää huomionsa kirjoja myyviin putiikkeihin. Se, joka ei piittaa ennustuksista, ei näe niissä yhteyttä toteen; kun taas se, joka uskoo ennustetun toteutuvan, näkee ennustuksissa yhteyden tosielämään. Samoin sille, jolle maailma on tuskaa ja kärsimystä, jota maailma kohtelee huonosti, jonka kotona tuntuu olevan ruoho keltaista, kukat lakastuneita ja taivas alati pilvinen ja joka näkee vain pahuuden ympärillään, ihmisten huonot kommentit ja huonot päivät merkitsevät vaakakupissa enemmän kuin hyvät ja hänen elämänsä tuntuu olevan lähinnä näitä asioita. Se, joka pitää maailmaa hyvänä, kiinnittää huomaamattaankin huomionsa positiivisiin asioihin ja kokee maailman anteliaana, kauniina ja ystävällisenä.

 

Kanin häkin ohi kuljetaan kanalalle lukuisia kertoja päivässä, usein kiinnittämättä pupuun lähes lainkaan huomiota. Harvoin joku tervehtii sitä, antaa ylimääräisen herkkupalan tai ottaa syliin ja silittää. Aina se kuitenkin iloitsee, pörpöttää ja juoksee verkonviertä ihmisen perässä riemuissaan tämän näkemisestä; ja joka kerta, kun se otetaan syliin, se on onnellinen asiasta eikä jää murehtimaan kaikkia niitä kertoja, kun sitä ei otettu syliin.

   Hemmetin viisas otus.