Oikeastaan on aika kiva juttu, että koulu alkaa -pääsen esittelemään itse virkkaamani penaalin! En varmaan ajattele koulua niin kivana tuossa muutaman viikon päästä tehdessäni matikanläksyjä, mutta ei se nyt niin hirveääkään voi olla :) 

Suosittelen muuten tuota linkittämääni Kauhublogia, siellä on kaikkea Creepypastasta esittelyihin oikean elämän sarjamurhaajista ja mahdollisesti kummittelevista taloista. Itse en juurikaan yliluonnolliseen usko (jos osittaista, epävarmaa kristinuskoa ei lasketa?), mutta noita on ihan hauska lukea :D

  Sitten, taas kerran aihe, jota muutenkin mediassa puidaan: lihavuus. Olen muutenkin aika pitkä joihinkin verrattuna, ja kun ottaa sen, miten paljon painan ja miten se näkyy, olen lihavan lisäksi suurikokoinen. Se ei kai sitten ole söpöä, niinkuin silloin, kun on pieni ja pyöreä.

  Sitten hiukseni, ne menevät luultavasti alle tunnissa hieman takkuun, jos niitä ei harjaa koko ajan. En yleensä muista harjata hiuksiani, mikä tarkoittaa sitä, että hiukseni ovat usein pelkkä takkuinen pallo. Hrmrrm. Ja ja ja. Ehkä pitäisi lopettaa ulkonäön ajatteleminen näin, ja lukea taas vaihteeksi se ala-asteella ystävänpäivänä tehty lappu.

Ystävänpäivänä on ollut koulussa tapana, että kiinnitetään sydämenmuotoiset laput selkään, otetaan tussit mukaan ja mennään liikuntasaliin. Siellä soitetaan taustalla musiikkia kun kaikki käyskentelevät kirjoittelemassa toistensa lappuihin hyviä asioita ihmisestä. Tuntuu tosi kivalta nähdä ne kaikki opettajien kaunokirjoitukset ja kavereiden tuherrukset ja vieraampien oppilaiden tunnistamattomat käsialat omassa lapussaan. Harmi, ettei tuolla yläasteella taida olla tällaista kulttuuria. Niin voisin ainakin kuvitella.

  Yleisin sana, mitä omasta lapustani löydän, on 'kiva'. Seuraavaksi ylistetään kädentaitoja ja piirustuksia, sitten hauskuutta. En kyllä oikeasti ajattele, että ihmiset pitäisivät vitsejäni hauskoina. Tapaan selittää jotain oikeasti pelkästään tyhmää tai venyttää vitsiä liian kauan. Pääasiassa sepustan huonoa sarkasmia. Jännää. Opettajien käsialoilla on kirjoitettu, että ajattelen aina toisia. Hm? Jaa, ajattelen usein olevani turhankin itsekäs tai jotain. Ehkä tapani hieroa opettajia vaikuttaa asiaan, mutta käsille nyt on pakko saada jotain tekemistä, eikä kaikkialle voi ottaa tuhrupaperia tai käsitöitä mukaan, opettajan taas voi. Ja aikuisilla on AINA hartiat jumissa. Yläaste jännittää tästäkin syystä, ei ole varsinaista luokanopettajaa (siis onhan siellä opo, luokanvalvoja, mutta meillä ei ole hänen kanssaan ainuttakaan yhteistä tuntia jos opotunteja ei lasketa, ja ala-asteella luokanopettaja opetti luokalleen lähes kaikkia aineita), ja kun kaikki opet ovat vieraita vielä, en ehkä oikein voi noin vain mennä hieromaan heitä. Ehkä jos on mukava opettaja ja jos on hyvä hetki niin saan tilaisuuden. Ehkä.

  Olen ollut muuten jonkin aikaa käymättä Vuodatuksessa. Silti täällä on kauheasti kävijämääriä O_o Ymmärrän hiljalleen, että voi olla typerältä vaikuttavaa kerjätä kommentteja, kun kyseessä ei ole tarina tms, mutta jos joku olisi kiltti ja osaisi kertoa, millaista yläasteella on ollut/on, niin olisi tosi mukava saada kuulla asiasta kommenttikentässä :) Ei pakko, mutta voisi auttaa :) Kiinnostaisi tietää etenkin, tutustutaanko opettajiin ja voiko heistä tulla jonkinlaisia ystäviä!

  Ennen mieleeni on aina tullut kuva hoikasta, hyvin kauniista naisesta kirjoittamassa uutta kirjaansa tietokoneella. Hän ei näytä minulta lainkaan, vaan on ulkomuodoltaan lähes täydellinen.

  Nyt aloin ajatella realistisesti. Mihin pystyn, kuka olen (no, tämä on kyllä oikeastaan yhä hakusessa) ja mitä oikeasti haluan?  Onnistuin kehittämään uuden tulevaisuudennäkymän. Lihava, hymyilevä nainen käsikynkässä rakastamansa miehen kanssa. Heidän edessään on rivissä kolme iloista lasta, koira ja kaksi kissaa. Onnellisen perheen äidin, minun, urasta en ole varma, mutta hän nauttii siitä ja elämästään ja rakastaa perhettään. Hän kirjoittaa tarinoita ja lukee lapsilleen iltasaduksi Harry Pottereita, Hobittia ja Tarua Sormusten Herrasta.

  Kas, pihaan saapuessamme huomasimme, ettei huvipuisto ole maanantaisin auki. Koko loppukesä torstaista lähtien on aikaa, jolloin vanhempani ovat töissä, eivätkä siksi voi viedä minua minnekkään aamulla tai keskellä päivää. M on huomisesta torstaihin sukuloimassa ja shoppailemassa Helsingissä. Jee.

  Menimmekin sitten lähellä olevaan pelihalliin, nauroimme M:n kanssa ihan hulluina kun menimme häpeämättä autioon pallomereen kahlaamaan, kokeilimme vanhoja autopelejä ja näimme seksuaalisuusaktiivisuusmittareita. Pelasimme myös hetken pöytäjalkapalloa, se on helpompaa ja hauskempaa kuin voisi kuvitella. Tai no, helppoa ja helppoa, teimme kummatkin pari omaa maalia.

  Kävimme myös läheisessä eläinpuistossa, tapasime muun muassa murisevan emun ja kaksi villisikaa, jotka röhkivät ja makasivat täsmälleen samalla tavalla kuin koirani. Pidin niistä. Menimme erääseen kauppaan, ja kikatimme hulluina kaupan kassalla olevalle tekstille ('avaathan kassisi') ja nuori myyjä katsoi meitä hieman oudoksuen. Pandan tehtaanmyymälässäkin käväistiin, ostin kolme suklaalevyä kun siellä oli niin hyvä tarjous. Hävettää jonkin verran, kun söin ne jo.

  Ihan mukava päivä sitten olikin, palasimme isän kanssa kolmen aikoihin kotiin. Katsoin viimeinkin Hachikon (sain elokuvan synttärilahjaksi M:ltä ja R:ltä), kyyneleet valuivat pitkin poskia. Samaan aikaan tunne, että mitä jos joku näkisi, en kehtaa katsoa uudelleen ettei kukaan tule ihmettelemään mitä oikein itken, mutta oli niin hyvä leffa että pakko katsoa vielä uusiksi joskus. 

  Alkupäivästä tosiaan pidin itseäni oikein hyvänä tyyppinä, mutta ABC:llä mietitytti koko ajan että mitähän muut ajattelevat kun kehtaan syödä tämänkin hampurilaisen ja nämä ranskikset. Hermostutti. Näin jälkeenpäin ajatellen olin ihan tyhmä kun niin mietin, mutta sellaista se on. Melkein aina julkisella paikalla on tämmöinen tunne. Onneksi hävisi kun mentiin autoon, vaikka sitten kun tajusin syöneeni jo suklaat palasi. Nyt olen ihan hyvällä mielellä taas :)

Olin muuten googlannut hakusanoilla 'lihavan ongelmat arjessa' ja 'ylipaino ongelmat arjessa'. En ihan tiedä mitä etsin, kai vertaistukea/ihan vain lukemista/materiaalia tarinaan. Mutta, eipäs tullutkaan hakutuloksiksi ihan sitä mitä ajattelin: suurimmassa osassa otsikoita tai niitä tekstinpätkiä, joka ovat otsikon alla, toitotettiin sanoja 'lihavuus on ongelma' tai 'ylipaino on ongelma'. Tympeän ärsyttävää.

Niin, ja en ollut aiemmin päivällä käynyt blogissa, joten saatoin olla varma, etteivät sivunäytöt tulleet itseltäni; kojelaudalla näkyi, että tänään blogissani on käyty 13-14 kertaa! Missäs ne kaikki asdfit ja muut kommentit viipyilevät? :D Hei ihan oikeasti, olen koittanut anonyyminkin kommentoimisen tehdä mahdollisimman helpoksi, kommentoi nyt edes jotain!

Olen pitänyt lemmikkikaniani tyhmänä; se on niin hupsun näköinenkin, kun juoksentelee ympäriinsä pörpöttäen ja luppakorvat heiluen. Mutta oikeastaan se on käsittämättömän älykäs eläin. Pitäisi ottaa mallia.

Se, jolle vaatteet ovat tärkeitä, näkee kaupungin kaduilla kävellessään vaatekauppoja. Se, joka rakastaa lukemista, kiinnittää huomionsa kirjoja myyviin putiikkeihin. Se, joka ei piittaa ennustuksista, ei näe niissä yhteyttä toteen; kun taas se, joka uskoo ennustetun toteutuvan, näkee ennustuksissa yhteyden tosielämään. Samoin sille, jolle maailma on tuskaa ja kärsimystä, jota maailma kohtelee huonosti, jonka kotona tuntuu olevan ruoho keltaista, kukat lakastuneita ja taivas alati pilvinen ja joka näkee vain pahuuden ympärillään, ihmisten huonot kommentit ja huonot päivät merkitsevät vaakakupissa enemmän kuin hyvät ja hänen elämänsä tuntuu olevan lähinnä näitä asioita. Se, joka pitää maailmaa hyvänä, kiinnittää huomaamattaankin huomionsa positiivisiin asioihin ja kokee maailman anteliaana, kauniina ja ystävällisenä.

Kanin häkin ohi kuljetaan kanalalle lukuisia kertoja päivässä, usein kiinnittämättä pupuun lähes lainkaan huomiota. Harvoin joku tervehtii sitä, antaa ylimääräisen herkkupalan tai ottaa syliin ja silittää. Aina se kuitenkin iloitsee, pörpöttää ja juoksee verkonviertä ihmisen perässä riemuissaan tämän näkemisestä; ja joka kerta, kun se otetaan syliin, se on onnellinen asiasta eikä jää murehtimaan kaikkia niitä kertoja, kun sitä ei otettu syliin.

   Hemmetin viisas otus.

Olen ollut lihava, tai ainakin normaalia pulskempi, niin pitkään kuin muistan. Koskaan se ei ole kuitenkaan erityisemmin haitannut. Tietysti on ollut niin hyviä kuin huonoja päiviä. Huonoina päivinä ajattelen, etten ikinä ala seurustella kenenkään kanssa, kun kukaan ei pidä minusta. Ajattelen, että ystäväni salaa häpeävät minua, samoin perheeni. Moni aivan muuta tarkoittava sana kuulostaa siltä, että ihmiset vihjailevat, että minun pitäisi laihduttaa. Ja terkkarikäynnit ovat olleet hirveitä -terkkarissa itsessään ei ole mitään vikaa, hän on ilmeisesti sama vielä yläasteellakin. Hän on oikein mukava nainen joka on kiinnostunut harrastuksistani, hänestä on hienoa että luen ja piirrän. Ja pituuden mittaaminen on ihanaa, olen ylpeä kun saan kuulla kasvaneeni pituutta viime kerrasta. Mutta painon mittaaminen masentaa. En itse katso sitä, en halua tietää sitä, mutta matkalla terkkarin huoneesta luokkaa vilkaisen kohtaa ja masennun hetkeksi, ja kotona kun pitäisi näyttää lappu.. Äiti on ilmeetön ja selittää pati seuraavaa viikkoa että 'menehän lenkittämään koiraa' 'menehän tuonne ulkoilemaan' 'mitä jos käytäisiin lenkillä' ja 'liikkuisit nyt vähän enemmän'. Hirveää. Jopa niiden aikojen jälkeen voin pitkäänkin ajatella tavallista enemmän kokoani, enkä rohkene juuri syödä koulussa tai kotona muiden seurassa tai muuta. Isälle tunnun kelpaavan paremmin.

  Hyvinä päivinä (niitä on ollut viime aikoina tavallista enemmän, jännää!) ajattelen kaikkea muuta, en ulkonäköäni pahalla lähes laisinkaan. Olen häpeämättä toisten seurassa ja mieleni on positiivinen. Ja joskus tajuan jotain, kuten nyt.

Maailmassa on ties miten paljon ihmisiä ( arviolta yli 7 miljardia, tarkistin netistä) enkä edes kuulu vaikuttavimpiin. Asun kylänosassa, josta kylän keskustassa asuvat eivät ole juuri kuulleet. Itse kylästä eivät useimmat suomalaiset tiedä mitään. Monelle ei muistuisi varmaan edes kaupungin nimestä mitään mieleen. Ja kuinka monelle ulkomaalaiselle Finland sanoo yhtään mitään? Ja minä en kuulu vaikuttaviin ihmisiin, minä tunnen joihinkin verrattuna vähän ihmisiä. Elämäni koskettaa niin pientä määrää ihmisiä. Olen vain yksi nuori tyttö muiden joukossa, yksi elämä maapallolla. En ole maailman keskipiste.

  Ja sehän tarkoittaa, että voin olla melkein mitä vain haluan. Vähän samaan tapaan kuin olisi lato, jossa asuisi kaksi ihmistä ja kaksi miljardia hiirtä. Eräs hiiri pelkää, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Tosiasiassa kumpikaan ihmisistä ei ole koskaan edes nähnyt kyseistä hiirtä.

  Voin olla tämän näköinen, painoinen ja kokoinen, ja kun se ei edes haittaa ketään läheistäni (paitsi ehkä hiukan äitiäni, ja häntäkin ehkä vain noin 2-3 viikkoa vuodessa), niin miksi murehtisin siitä? Minä kelpaan muille, haluan kelvata itselleni. Tsemppiä minä! Minussa on paljon hyvää, minun ei pitäisi antaa jonkin pikkuasian vaivata mieltäni. Olen ihan hyvä näin.

Pilvinen taivas ikkunan takana näyttää äkkiä kauniimmalta.

  Ilta-Sanomissa ja vähän muuallakin on puhuttu siitä, miten ihmisten keskittymiskyky on herpaantunut. Jutellessa ollaan koko ajan samalla kännykällä säheltämässä, ja ihmiset eivät enää osaa ihan vain olla omien ajatustensa kanssa, vaan se alkaa ahdistaa/tylsistyttää ja halutaan taas tekemisen ääreen. Tätä on pidetty etenkin meidän nuorten ongelmana, vaikkakin mediassa tuodaan esille sitä, että myös aikuiset 'syyllistyvät' tähän.

  Hm, minä ainakin pidän ihan vain olemista. Se olikin välillä parasta arkipäivissä.

Ala-asteelle menin taksilla. Taksi poimi useita oppilaita kyytiin tietyltä reitiltä ja vei meidät kouluun. Minä olin se onnekas, joka haettiin ensimmäisinä ja usein tuotiin takaisin kotiin viimeisenä -aamulla saatoin istua taksin etupenkillä ajatellen ja kuunnellen radiota jopa lähes 45 minuuttia. Taksissa kun oltiin (ainakin aamuisin) melkein aina hiljaa, se oli jotenkin periytynyt vanhemmilta oppilailta, että ei ollut suotavaa jutella siellä, vaikka kuskit sen ihan hyvin hyväksyivät. Ystäväni menivät joko eri taksilla tai menivät pyörällä tai kävellen kouluun, joten heistä ei ollut häiriöksi kuin silloin kun halusin -saatoin helposti halutessani ottaa kännykän esille, mutta kovin usein ainakaan viime keväälä en sitä tehnyt.

  Taksikuski valitsi aina hyvän radiokanavan -The Voice, tai jos se ei kuulunut, Iskelmä- ja kuuntelin oikein mielelläni juontajien horinoita. Useimmiten kuitenkin unohduin ajatuksiini ja toljotin tuulilasista vaihtelevaa metsä-, pelto- ja järvimaisemaa. Joskus huomasin vasta hieman ennen koulun parkkipaikalle pysähtymistä, että missä jo ollaan. 

  En juuri ikinä ajatellut mitään ihmeempää. Muistelin edellistä koulupäivää, viikonloppua tai suunnittelin tulevia. Mietin, olinko tehnyt läksyt, mitä jos Harry Pottereissa olisikin käynyt niin että Harry olisi alkanut seurustella Fleurin kanssa, mikäs sen erään papukaijalajin nimi nyt olikaan ja niin edelleen. Ajatukset menivät ristiin rastiin ja päällekkäin ja eteen ja taakse ja soljuivat sujuvasti aiheesta toiseen, niin etten hetken päästä muistanut ollenkaan mitä olin ajatellut.

Yläasteelle pitää mennä bussilla, joka hakee minut toiseksi viimeisenä ja tuo samaan tyyliin takaisin, siellä ei ehdi tutustumispäivän perusteella ajatella yhtään mitään, paitsi pelätä hetken takaisintulomatkalla etten ehtisi painaa nappia oikeassa kohtaa.

  Hemmetti.

Parhaat ystävät

M ja R (Kumpikin minua vuotta nuorempia, eivät vielä tule siis yläasteelle)

7a

Tytöt:

Ib, Ke, S (kävimme saman ala-asteen edellisten kolmen kanssa, seuraavien henkilöiden kanssa en), Sui, Ro, Ad ja An.

Pojat (en käynyt heidän kanssaan samaa ala-astetta):

Al, Es, Kas, Mi, Tan, V ja Spämmijä.

Ne 7b-luokkalaiset, jotka kävivät kanssani saman ala-asteen

Em, Kat ja La

Perhe

A (nuorempi isoveli;kotona), Sau (vanhempi isoveli; muuttanut pois), T (isosisko, muuttanut pois), äiti ja isä. Muualla asuvia sukulaisia pappa, mummo ja M-L. T:n poikaystävä on J.

Meri kohtaa Auringon

Valo liukenee kullaksi veteen

väreilee tuulenvirissä

Etäinen lokin kiljaisu

Aaltojen liplatus toisiaan vasten

Rauha hämärän laskeutuu

kuin peittona vesien ylle

***

Kesäinen keskiyö

Taivas on tumma

haaleansininen

Yökkönen lepattaa ohitseni

Taivaanrannassa kajastaa

oranssina heikko valo

auringon laskiessa puitten taa

Lehdet kahisevat tuulessa

Puiden siluetit

ovat mustat taivasta vasten

Valo paistaa lehvien verkosta

Yksi ainokainen tähti taivaalla

* * *

Joku on joskus sanonut, että olen kova kyselemään. Se taitaa olla totta. Olen myös kova miettimään, mitä jotkut eivät arvaisi, koska heistä suuni käy koko ajan.

  Mietin paljon asioita ja jatkuvasti. Miksi sudet ovat tarinoissa niin usein pahoja? Miksi evoluutio on tehnyt ihmiselle viisi sormea? Kun eläimet tarvitsevat kerran suojavärityksen, missä ovat vihreät kissat? Jos maapallo on pyöreä, onko mikään planeetallamme suoraa? Miksei rahaongelmia selvitetä takomalla lisää rahaa (siis ei väärentämällä, vaan jotenkin jännästi se olisi laillista)? Milloin ja miksi lihavuutta alettiin ajatella rumana ja epähaluttavana? Miksi opin helpommin ruotsia kuin englantia? Miksi miksi miksi? Miksi ihmiset kyselevät?

* * *

  Ajattelu on mielenkiintoista. Kirjoihin se kirjoitetaan aina selkeänä, tähän tyyliin:

"Onpa kummallista, Sanna ajatteli. Miksi ihmeessä Juho oli tehnyt noin? Normaalisti hän oli hiljainen ja kiltti, ja Sanna ei ymmärtänyt, mikä oli saanut pojan yhtäkkiä tekemään jotain noin riskialtista."

Jos olen oikein ymmärtänyt, ihmisen ajattelu on oikeasti kuitenkin paljon sekavampaa -ajatuksissa on monia kerroksia. Nytkin kun kirjoitan tätä, mietin tekstiä, ajattelen hetki sitten kirjoittamaani esimerkkipätkää, ajattelen lukemani kirjan lukuja ja ihastelen tulevan maanantain huvipuistoreissusuunnitelmiani. Ja ajatukset vaihtuvat koko ajan päässäni tiuhaan, vaikka siihen onkin niin tottunut, että se tuntuu kovin selkeältä. Jos kirjaa yrittäisi kirjoittaa niin, että henkilöhahmot ajattelisivat oikeammalla tavalla...

"Onpa kummallista miksihän Juho noin teki mitähän isä sanoo todistuksesta kuinkas vanha minä olinkaan paljon kello on hyi tuossa on koirankakkaa yäk ainiin tein vuosia sitten koulussa puisen etanan missähän se nyt on meidän koiran turkki on pehmeä tuo lappu kutittaa housuissa on taskut lallallaaa"

  Ja tekstit pitäisi kirjoittaa päällekkäin ja sanat sinne tänne. Olisi aika surkea lukukokemus.

* * *

Olen kirjoitellut tässä runoja. Olen kirjoittanut niitä ennenkin, mutta en ole aikaisemmin älynnyt, että vapaamuotoisia on helpompi tehdä. Olen muutenkin kehittynyt, ja Taru Sormusten Herrasta tuo jotenkin sellaisen tilan, että runon kirjoittaminen myös onnistuu. Voisin ehkä julkaista ne. Taidan laittaa ne eri postaukseen.