Tosi ärsyttävää, että kännykällä ja tabletilla ei voi kirjoittaa tänne. Yöllä kun en voi olla koneella, ja silloin olisi parhaat ajatukset. Päivällä kun ei mitään meinaa muistua mieleen.

  Ilta-Sanomissa ja vähän muuallakin on puhuttu siitä, miten ihmisten keskittymiskyky on herpaantunut. Jutellessa ollaan koko ajan samalla kännykällä säheltämässä, ja ihmiset eivät enää osaa ihan vain olla omien ajatustensa kanssa, vaan se alkaa ahdistaa/tylsistyttää ja halutaan taas tekemisen ääreen. Tätä on pidetty etenkin meidän nuorten ongelmana, vaikkakin mediassa tuodaan esille sitä, että myös aikuiset 'syyllistyvät' tähän.

  Hm, minä ainakin pidän ihan vain olemista. Se olikin välillä parasta arkipäivissä.

Ala-asteelle menin taksilla. Taksi poimi useita oppilaita kyytiin tietyltä reitiltä ja vei meidät kouluun. Minä olin se onnekas, joka haettiin ensimmäisinä ja usein tuotiin takaisin kotiin viimeisenä -aamulla saatoin istua taksin etupenkillä ajatellen ja kuunnellen radiota jopa lähes 45 minuuttia. Taksissa kun oltiin (ainakin aamuisin) melkein aina hiljaa, se oli jotenkin periytynyt vanhemmilta oppilailta, että ei ollut suotavaa jutella siellä, vaikka kuskit sen ihan hyvin hyväksyivät. Ystäväni menivät joko eri taksilla tai menivät pyörällä tai kävellen kouluun, joten heistä ei ollut häiriöksi kuin silloin kun halusin -saatoin helposti halutessani ottaa kännykän esille, mutta kovin usein ainakaan viime keväälä en sitä tehnyt.

  Taksikuski valitsi aina hyvän radiokanavan -The Voice, tai jos se ei kuulunut, Iskelmä- ja kuuntelin oikein mielelläni juontajien horinoita. Useimmiten kuitenkin unohduin ajatuksiini ja toljotin tuulilasista vaihtelevaa metsä-, pelto- ja järvimaisemaa. Joskus huomasin vasta hieman ennen koulun parkkipaikalle pysähtymistä, että missä jo ollaan. 

  En juuri ikinä ajatellut mitään ihmeempää. Muistelin edellistä koulupäivää, viikonloppua tai suunnittelin tulevia. Mietin, olinko tehnyt läksyt, mitä jos Harry Pottereissa olisikin käynyt niin että Harry olisi alkanut seurustella Fleurin kanssa, mikäs sen erään papukaijalajin nimi nyt olikaan ja niin edelleen. Ajatukset menivät ristiin rastiin ja päällekkäin ja eteen ja taakse ja soljuivat sujuvasti aiheesta toiseen, niin etten hetken päästä muistanut ollenkaan mitä olin ajatellut.

Yläasteelle pitää mennä bussilla, joka hakee minut toiseksi viimeisenä ja tuo samaan tyyliin takaisin, siellä ei ehdi tutustumispäivän perusteella ajatella yhtään mitään, paitsi pelätä hetken takaisintulomatkalla etten ehtisi painaa nappia oikeassa kohtaa.

  Hemmetti.