"Rohkeus löytyy odottamattomista paikoista" -Gildor Inglorion

Olen ollut lihava, tai ainakin normaalia pulskempi, niin pitkään kuin muistan. Koskaan se ei ole kuitenkaan erityisemmin haitannut. Tietysti on ollut niin hyviä kuin huonoja päiviä. Huonoina päivinä ajattelen, etten ikinä ala seurustella kenenkään kanssa, kun kukaan ei pidä minusta. Ajattelen, että ystäväni salaa häpeävät minua, samoin perheeni. Moni aivan muuta tarkoittava sana kuulostaa siltä, että ihmiset vihjailevat, että minun pitäisi laihduttaa. Ja terkkarikäynnit ovat olleet hirveitä -terkkarissa itsessään ei ole mitään vikaa, hän on ilmeisesti sama vielä yläasteellakin. Hän on oikein mukava nainen joka on kiinnostunut harrastuksistani, hänestä on hienoa että luen ja piirrän. Ja pituuden mittaaminen on ihanaa, olen ylpeä kun saan kuulla kasvaneeni pituutta viime kerrasta. Mutta painon mittaaminen masentaa. En itse katso sitä, en halua tietää sitä, mutta matkalla terkkarin huoneesta luokkaa vilkaisen kohtaa ja masennun hetkeksi, ja kotona kun pitäisi näyttää lappu.. Äiti on ilmeetön ja selittää pati seuraavaa viikkoa että 'menehän lenkittämään koiraa' 'menehän tuonne ulkoilemaan' 'mitä jos käytäisiin lenkillä' ja 'liikkuisit nyt vähän enemmän'. Hirveää. Jopa niiden aikojen jälkeen voin pitkäänkin ajatella tavallista enemmän kokoani, enkä rohkene juuri syödä koulussa tai kotona muiden seurassa tai muuta. Isälle tunnun kelpaavan paremmin.

  Hyvinä päivinä (niitä on ollut viime aikoina tavallista enemmän, jännää!) ajattelen kaikkea muuta, en ulkonäköäni pahalla lähes laisinkaan. Olen häpeämättä toisten seurassa ja mieleni on positiivinen. Ja joskus tajuan jotain, kuten nyt.

Maailmassa on ties miten paljon ihmisiä ( arviolta yli 7 miljardia, tarkistin netistä) enkä edes kuulu vaikuttavimpiin. Asun kylänosassa, josta kylän keskustassa asuvat eivät ole juuri kuulleet. Itse kylästä eivät useimmat suomalaiset tiedä mitään. Monelle ei muistuisi varmaan edes kaupungin nimestä mitään mieleen. Ja kuinka monelle ulkomaalaiselle Finland sanoo yhtään mitään? Ja minä en kuulu vaikuttaviin ihmisiin, minä tunnen joihinkin verrattuna vähän ihmisiä. Elämäni koskettaa niin pientä määrää ihmisiä. Olen vain yksi nuori tyttö muiden joukossa, yksi elämä maapallolla. En ole maailman keskipiste.

  Ja sehän tarkoittaa, että voin olla melkein mitä vain haluan. Vähän samaan tapaan kuin olisi lato, jossa asuisi kaksi ihmistä ja kaksi miljardia hiirtä. Eräs hiiri pelkää, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Tosiasiassa kumpikaan ihmisistä ei ole koskaan edes nähnyt kyseistä hiirtä.

  Voin olla tämän näköinen, painoinen ja kokoinen, ja kun se ei edes haittaa ketään läheistäni (paitsi ehkä hiukan äitiäni, ja häntäkin ehkä vain noin 2-3 viikkoa vuodessa), niin miksi murehtisin siitä? Minä kelpaan muille, haluan kelvata itselleni. Tsemppiä minä! Minussa on paljon hyvää, minun ei pitäisi antaa jonkin pikkuasian vaivata mieltäni. Olen ihan hyvä näin.

Pilvinen taivas ikkunan takana näyttää äkkiä kauniimmalta.